Olen taas lähempänä eroa kuin pitkään aikaan. Meillä on diili edellisen suhdepalaverin jälkeen. Jos vielä kerran ajaudumme tilanteeseen että kumpikin on tyytymätön suhteeseemme niin eroamme. Olemme niin useasti sopineet parantavamme tapamme ja tekevämme kaikkemme suhteen eteen.. Jos se ei riitä, tai oikeammin jos kumpikin ei sitä halua, on parempi erota.

Huomaan olevani jatkuvasti onneton. Olen luonteeltani peruspositiivinen ihminen mutta tämä suhde saa minut vaisuksi ja apaattiseksi kotona tv:n edessä istujaksi. Emme keskustele juuri mistään. Kaikkein vähiten suhteestamme, sen tilasta ja tulevaisuudesta. Eihän siinä ole mitään järkeä. Mielestäni suhteen pitäisi olla asia jota hoivataan ja varjellaan ja jota suunnitellaan yhdessä. Mitä halutaan tulevaisuudelta ja mitä ollaan valmiita tekemään sen eteen.

Tuntuu siltä ettei avovaimoni oikeasti rakasta minua. Ei hän ole koskaan sanonutkaan rakastavansa. Olemme kuitenkin seurustelleet yli kolme vuotta! Hän kai ajattelee että teot tekevät sen hänen puolestaan. Ei vaan ole mitään tekoja. Hän ei ole koskaan kannustanut tai ollut ylpeä mistään tekemisistäni. Aina kun olemme kaveriporukalla ulkona katselen kateellisena kuinka kaveripariskunnat hellivät toisiaan ja suutelevat ja kertovat yhteisistä suunnitelmistaan. Meillä ei ole sellaisia. Tiedän että kumppanini on ujo ja hänen on lähes mahdoton näyttää tunteitaan, mutta ei en vaan voi käsittää sitä. Mitä sitten jos meillä on joskus lapsia ja hän on yhtä etäinen heihin. En halua että lapseni eivät saisi läheisyyttä eikä heitä kannustettaisi ja tuettaisi varauksettomasti.

En minä tiedä. En minä tällälläistä halua. Haluan olla onnellinen. Ei kai se niin vaikeaa voi olla.